| Perjantaiaamuna 26.3.2004
se kauan odotettu yhteiselämä vauvan kanssa sitten viimeinkin alkoi. Vauva tuntui todelliselta rääpäleeltä. Niin pieni se oli. Jalat ja käsivarret olivat niin tikut, sormet minimaaliset - ja ne varpaat! :) Raskausmyrkytyksen vuoksi vauva ei kuulemma kasvanut enää viimeisillä viikoilla. Vaikkakin kaikissa ultraäänissä napanuoran virtaukset oli kuitenkin todettu hyviksi. Terve poika onneksi syntyi. Olin sen ensimmäisen päivän vuodepotilaana leikkauksen jälkeen. Illalla pääsin kuitenkin jo pystyyn, kipiää se kyllä teki. Liikkuminen onnistui, kun vaan otti tarpeeksi iisisti. Leikkaushaavaan kyllä sattui, kun nousi sängystä, vaihtoi kylkeä tai muuten yritti asentoa korjata. Imetystä aloitettiin harjoittelemaan kuitenkin siinä makuullaan. Lapsivuodeosastolla kätilöt olivat oikein mukavia. Vauvaan ja vauvan hoitoon tutustuttiin pikkuhiljaa ja rauhassa. En viihtynyt sairaalassa ollenkaan. Meillä oli mukava kahden hengen huone, jossa minulla kerkesi olla kaksi huonetoveria. Omaa rauhaa sairaalassa ei saanut, olin suunnattoman väsynyt ja stressaantunut. Jos en öisin imettänyt meidän vauvaa, oli ihan varma, että vierustoverin vauva huusi. Halusin vaan kotiin vauvan kanssa. Kaiken piti olla ok, vauva kävi maanantaina lastenlääkärintarkastuksessa ja puhtaat paperit tuli. Emme kuitenkaan päässeet vielä kotiin, sillä minun verenpaineeni oli nousussa. En tiedä miksi verenpaine nousi niin hurjiin arvoihin, luultavasti unettomien öiden ja sen vuoksi, että aloin olla todella kypsä sairaalassa makaamiseen. Lääkärit eivät millään meinanneet päästää kotiin. Sain vauvan kuitenkin muutamaksi yöksi hoitoon kätilöille ja sain jonkin verran nukuttua. Lopulta keskiviikkona lääkäri sanoi, ettei hän voi minua täällä pakolla pitää.. Se riitti ja sanoin, että me kyllä lähdetään kotiin - täällä menee terveys! Kotiin päästyämme nukuimme koko konkkaronkka ruhtinaalliset viiden tunnin unet. Ihanalta tuntui olla kotona! Kävimme seuraavan päivänä vielä Kättärillä tikinpoistossa ja sisätautilääkärin konsultaatiossa verenpaineen vuoksi. Verenpaine oli yhdessä kotona vietetyssä yössä laskenut erinomaisiin lukemiin. Hih! Siitäs saivat! Kotonaolo vauvan kanssa oli opettelua tietenkin. Vauvan hoito oli aika haastavaa. Maitoa tisseistä tuli hyvin. Niin hyvin, että välillä oli paidat ja tissinsuojukset märkinä, kun maitoa vaan tiputteli ja tiputteli. Poikahan se paras tyhjentäjä oli. Päivät (ja yöt) menikin tissin merkeissä. Lisämaitoahan piti jo sairaalasta alkaen antaa kolmen tunnin välein ja kotona lisämaidon antamista piti jatkaa vauvan pienen painon vuoksi. Vauva-arki oli kieltämättä raskaampaa kuin olin kuvitellut. Nukkuminen oli tunnin tai parin torkkumista, kunnes taas piti olla jo antamassa tissiä pojalle. Poika vaan tuntui syövän ja syövän. Yöt olivat ihan mahdottomia. Poika nukahti tissille, mutta kun yritti siirtää pojan sänkyyn, se heräsi siihen ja tissiä vaadittiin taas. Aina se säpsähti hereille, vaikka kuinka yritti olla varovainen. Yöruokailut venyivät tunneiksi ja tunneiksi, ja sitten olikin jo aamu. Ja äippä oli nukkunut tunnin tai kaksi. Krooh! Päiväuniahan Tuomas ei ensimmäisinä viikkoina nukkunut ollenkaan. Tissille nukahti, mutta auta armias, kun heräsi vartin päästä ilman tissiä. Huutohan siitä tuli, ja huudon taltutti vain tissi. Monesti olen jälkeen päin miettinyt, miten ihmeessä jaksoin nuo ensimmäiset viikot (noin viisi-kuusi viikkoa). En ollut aikaisemmin joutunut niin mitättömillä unilla selviämään. Yhtenä yönä en nukkunut silmällistäkään ja muina öinä pari tuntia. Ja päiväuniahan meillä ei nukuttu... Päiväsaikaan säpsähtelin valveillaolon ja unen välimaastossa, silmät painui vaan jossain vaiheessa kiinni ja sitten säpsähdin hereille. En kuitenkaan sanoisi, että poika on ollut mitenkään erityisen vaativa. Ihan normaalia vauvaelämää tämä varmaankin on ollut. Kaikki on tietenkin ollut uutta ja sekin on pitänyt oppia kantapään kautta. On sitä päiviin ja iltoihin tietenkin kitinää ja parkua piisannut, mutta yleensä niille on aina löytynyt joku syy. Ensimmäisten viikkojen yleisin syy oli nälkä. Sitä ei vaan aina tajunnut, kun poika tuntui syövän kuin hevonen - ja pulautteli välillä aivan valtavasti. Imetys oli valtavan uuvuttavaa täytyy myöntää. Ei tainnut olla ihmekään, että raskaudenaikaiset ylimääräiset kilot karisivat nopeasti. Toukokuun alussa sitten, kun Valto oli sairaalassa keuhkokuumeen vuoksi, olin niin poikki, että en jaksanut enää yöllä imettää tuntitolkulla, vaan annoin pullosta maitoa. Tätä en ollut aikaisemmin tehnyt. Öisin olin aina imettänyt. Poika taintui tuttelista ihanasti, sammui syliin ja jatkoi uniaan. Siitä se alamäki imetyksen suhteen taisi alkaakin. Tissit alkoivat ehtyä ja poika sai raivareita. Kahdeksan viikon jälkeen meidän pojasta tulikin sitten täysin pullolapsi. Imetys tuntuu yhteiskunnan mielestä olevan vaan niin itsestään selvää ja ainoa oikea vaihtoehto, että siitä tuli syyllisyydentunteet, kun maito alkoi tisseistä loppua. Sitä tuli mietittyä, ratkesiko pulloruokintaan liian helposti. Tuntui vaan siltä, että pojan ruokahalua tissi ei tyydytä. Poika käytti tissiä vielä tuttinakin. Olisinpa silloin jo tajunnut vaan lykätä pojalle tutin suuhun! Varmastikaan ei poika aina nälkäänsä tissiä halunnut, taisi olla kyse noin imemisen halusta yleensäkin. Jatkuva imetys oli sekä henkisesti että fyysisesti raskasta. En aina löytänyt hyviä imetysasentoja, etenkin yöt olivat vaikeita. Meillä kun ei mitään perhepetiä harrastettu, joten istualtaan imetin ja se kävi sekä selkään että polviin. Siitä lähtien selkä ja polvet ovatkin olleet enemmän tai vähemmän paskana. Nyt myöhemmin olen hyväksynyt imetyksen loppumisen täysin. Ei minua myöskään ole kukaan syyttänyt huonoksi äidiksi sen vuoksi, että imetys ei onnistunut pidempään. Ilman kokematta moista ei tiedä, kuinka äärirajoilla sitä on käynyt. Onneksi vauva on kuitenkin ilmeisesti ollut tyytyväinen elämäänsä, se on tärkeintä. Kuuden viikon iässä rytmi alkoi hahmottua uusille uomille. Tuomas alkoi nukkumaan päikkäreitä sekä yöunet tulivat muutaman tunnin pidemmiksi. Elämä helpottui ihanasti. Neljän-kuuden tunnin yöunet tuntuvat luxukselta. Ensimmäisinä viikkoina poikaa ei voinut hetkeksikään laskea esimerkiksi sitteriin, ei viihtynyt siinä ollenkaan. Vessassa ei voinut käydä, puhumattkaan tiskikoneen tyhjentämisestä, pyykkien hoitamisesta tai sängyn petaamisesta. Vaatteiden pukemisenkin aikana poika hermostui, kun joutui yksin sängyllä makoilemaan. Tissiä, tissiä! Edes aamupalaa ei saanut syötyä. Viikonloppunakin söimme Valton kanssa aamupalan eri aikaan, kun toisen piti hyssytellä poikaa. Muusta ruokailusta sitten puhumattakaan... Sitten kuin huomaamatta poika alkoi viihtyä paremmin itsekseen, maailma alkoi varmaankin paremmin hahmottumaan, kädet löytyivät ja alkoivat etsiytymään suuhun. Omaa aikaa ei aikaisemmin juuri ollut (lue: sitä ei ollut ollenkaan). Aina sitä oli varpaillaan, vaikka poika nukkuikin. Illat olivat parhainta aikaa, kun poika torkkui tai sitten Valto piti pojalle seuraa. Monesti olisi halunnut vielä pojan nukkumaan menon jälkeen valvoa ja rentoutua, mutta kiire petiin sitä oli pakostakin, jotta saisi edes vähän nukuttua. Tätä se on vielä hieman vieläkin. On ne sen verran arvokkaita nuo yöunet. En ymmärrä miten poika jaksoi ensimmäiset viikot, kun se ei nukkunut ollenkaan päiväunia. Tissillä vaan torkkui niitä muutamia minuutteja. Sitten asian laita vaan muuttui. Ymmärsin, milloin poika on väsynyt ja milloin se tulee "pakottaa" päikkäreille. Meillä vaunut ovat pelastus. Poika vaunuun ja tutti suuhun. Hyvin koisii! Joskus hyytyy jopa ilman tuttia ihan itsekseen. Ei ne päiväunet ikinä mitään kovin pitkiä ole olleet, mutta useammat lyhyet (puolesta tunnista tuntiin yleensä) päivään mahtuu. Syönnin jälkeen jaksaa olla valveilla tunnin verran, välillä vähemmän, välillä enemmän. Päiväunille ei kuitenkaan nukahdeta itsekseen noin vain, vaan äipän pitää tajuta, milloin on se aika laittaa poika nukkumaan. Nykyään sen huomaa jo helposti. Pojasta tulee levoton, se alkaa hiukan "huokailemaan", sellaista väsynyttä kitinää, hieroo silmiään ja kasvojaan, sekä välillä saattaa jopa haukotellakin. Ei äippää tosin haittaisi, jos poika nukkuisi pidempiäkin päikkäreitä. Nyt sitä ei paljoa ole itsekään viitsinyt päikkäreille ruveta, kun se on kuin Murphyn laki, että silloin poika herää, kun itse yrittää vähän levätä. Se kuusi viikkoa taisi olla jonkinlainen rajapyykki meidän elämässä. Huomattavasti helpompaa on ollut sen jälkeen. Vauva on kasvanut, alkanut tajuamaan itseänsä ja ympäristöänsä. Vauvalla on selkeä uniaika ja valveillaoloaika. Tuomas alkoi kuuden viikon iässä hymyillä selvästikin tarkoituksellisesti ja seitsemän viikon iässä alkoi kunnon höpötys. Ilmeet, eleet ja äänet kehittyivät hurjasti. Näiden sivujenkin tekeminen alkoi vasta vähän aika sitten, kun aikaa ja voimia alkoi olla muuhunkin, kuin vauvan hoitoon ja kodin siistinä pitämiseen. Nyt ehtii sentään jo vaikka mitä! Päivärytmi on hahmottunut. Syödään, jutskataan, jumpataan sekä sätkitään lattialla ja tutkiskellaan leluja, lököillään sitterissä - ja nukutaan päikkäreitä. Tai siis poika nukkuu... Toki elämä on vieläkin sellaista, etten ole postilaatikkoa pidemmällä paljon yksikseni käynyt. Täytyy sanoa, että jo kaupassa käynti on suuri elämys äipälle nykyään ;) Se on huomattava piristysruiske kotielämään. Vieraista tai muista reissuista puhumattakaan.. Pidempien yöunien ja oman ajan toivossa sitä edelleen eletään :) |