Torstaina 25.3.2004 synnytys käynnistettiin,
perjantaina 26.3.2004 klo 4:28 syntyi pieni poika

Torstaina kun tuo maaginen 40 raskausviikkoa tuli täyteen, käynnistettiin synnytys. Verenpainearvot ja pissan valkuaispitoisuus olivat nousussa, joten edellisenä päivänä osaston vastaava lääkäri päätti käynnistyksestä. Kohdunsuu oli tosin vielä kiinni - itsestään synnytys ei olisi vielä lähtenyt alkamaan. Käynnistys aloitettiin pillereillä. Ensimmäinen pilleri laitettin kohdunsuulle n. klo 11 ja seuraava iltapäivällä klo 16. Pillereiden piti pehmittää kohdunsuuta ja aikaansaada supistusten alkaminen. Höpönlöpö. Supistukset eivät alkaneet, eikä kohdunsuussakaan tapahtunut mitään huomattavaa. Pientä avautumista vain. Ajattelin, että jaahas, tässä sitä ollaan. Synnytysosastollakin oli ruuhkaa, joten mietin, että no mikäs kiire tässä on, kun ei synnytyssalejakaan ole vapaana. Lääkärin mielestä tilanne oli kuitenkin sen verran huolestuttava, että olimme jonossa ensimmäisinä menossa synnytyssaliin, heti kun sellainen vapautuu. Hassulta tämä tuntui, sillä osastolla samassa huoneessa minun kanssani oli samanikäinen nuori nainen ja hänellä oli sentään lapsivesi mennyt edellisenä iltana. Ja hänelläkö ei ollut kiire. Ei ilmeisesti, supistuksiakaan ei kuulunut vielä siinä vaiheessa.

Kuuden aikaan illalla tultiin kertomaan, että nyt on synnytyssali vapautunut. Kimpsut ja kampsut mukaan ja sipsuteltiin synnytysosastolle. Saimme huoneen nro 9. Ensimmäisenä kätilönä oli tosi mukava nainen ja hänellä oli apurina opiskelija, joka myöskin oli oikein mukava. Kaikki vaikutti ihan leppoisalta. Olimme hyvällä tuulella ja odotimme mitä tuleman pitää. Tästä eteenpäin kellonajat eivät ole kovin tarkkoina mielessäni enää. Koska supistuksia ei kuulunut, oli seuraava askel kalvojen puhkaisu. Tämä tapahtui noin klo 19, luulisin. Se oli toimenpiteenä helpompi kuin miltä se kuulostaa. Jotain pientä alkoi kalvojen puhkaisujen jälkeen tuntua, lapsivesi ei tosin lähtenyt tulemaan. Ehkei sitä vettä enää niin kauheasti ollutkaan.. vaikka lapsiveden määrän piti olla kohtuullinen. Ei se kalvojen puhkaisukaan paljoa tilannetta muuttanut. Kunnon supistuksia ei tullut, supistuskäyrällä ei näkynyt mitään, enkä minäkään mitään suurempaa tuntenut.

Tässä vaiheessa mukava naiskätilö lopetti työvuoronsa ja tilalle tuli toinen Kättärin mieskätilöistä. Minulla ei ole mitään mieskätilöä vastaan, mutta jotenkin hänen kanssaan ei synkannut samalla tavalla. Ei ollut enää sellaista mukavaa rauhallista tunnelmaa. Ehkä se johtuu siitä, että naisen kanssa kaikesta puhuminen on jotenkin erilaista. Se on erilaisella tunteellisella tasolla. Mieskätilö oli etäinen ja jotenkin hänestä jäi sellainen pinnallinen kuva. Hyvin hän kuitenkin hommansa hoiti, ei siinä mitään valittamista. Olisin kyllä kaivannut hiukan lempeämpää otetta synnytyksen hoitamiseen. Se, että mieskätilö olisi helläkätisempi kuin naiskätilö, ei kyllä yhtään pitänyt paikkansa - ainakaan tässä tapauksessa. 

Tarkkaan en muista, mutta luulisin, että kello oli jotain kymmenen pintaan kun otettiin seuraava askel, josta alkoikin sitten elämäni kovimmat tunnit. Oksitosiinitippa sai supistukset alkamaan - ja hyvin alkoivatkin. Lisäksi kun tipan määrää lisättiin asteittain, niin johan alkoi supistella. Huh! Kivunlievitykseksi otin ilokaasun. Hengittelin sitä ja se tepsi hyvin, kun vaan ymmärsi aloittaa tarpeeksi ajoissa. Jos hengityksen aloitti liian myöhään, ilokaasu ei oikein tepsinyt ja lähinnä se vaan antoi jotain tekemistä supistuksen ajaksi.

Supistukset eivät tahtoneet näkyä mahan päälle laitettavalla anturilla, joten kohdunseinämään laitettin anturi mittaamaan supistusten voimakkuutta. Johan alkoi piirtyä käyrää! Jossain vaiheessa kätilö kysyi sitten, että haluaisinko jotain muuta kivunlievitystä. Heti en epiduraalia halunnut, mutta tunnin jälkeen se tuntui jo erittäin tarpeelliselta. Tässä vaiheessa kohdunsuu oli vasta muutaman sentin auki. Voi voi.

Kohtuun laitettiin vauvan päähän anturi, jotta sydänäänet saatiin tarkempaan seurantaan. Meille ei tarkemmin kerrottu miksi vauvan sydänääniä näin seurattiin. Mittalaite kuitenkin vaihdettiin vielä toiseen, parempaan, johonkin "huippumoderniin" vekottimeen, johon piirtyi näyttöön sitten sekä vauvan sydänäänet että supistukset - allekkain.

Olin tässä vaiheessa jo niin piuhoitettuna (tippaletku sekä anturit vauvan päässä ja kohdunseinämässä), että mitkään asiat, joita olin synnytyksessä kuvitellut voivani tehdä, eivät olleet mahdollisia. Olin suunnilleen sidottu sänkyyn. Alkuillasta istuin hetken kiikkustuolissa, mutta mitään palloa tai muuta en saanut kokeilla. Alussa sain jopa istahtaa sängyn laidalle.

Supistukset alkoivat tulemaan niin ankarina, että ilokaasusta ei ollut enää minkään näköistä apua. Anestesialääkäri oli onneksi kierrolla ja sain epiduraalin aika pian. Olisiko kello ollut tässä vaiheessa puolen yön paikkeilla, ehkä lähempänä yhtä. En tosiaan muista. Supistuksest olivat olleet jo sellaisia, että ajantaju (hyvä ettei koko taju!) karisi täysin pulkasta. Epiduraali auttoi hienosti. Olimme tässä vaiheessa läpeensä uupuneita. Olin sekä henkisesti väsynyt päivästä ja oksitosiinin aiheuttamista hirmuisista supistuksista ja fyysisesti supistukset olivat lähes tajun vieviä.

Valto lähti tukihenkilöiden huoneeseen lepäämään ja minkäkin otin lepoasennon. Nukuttua en saanut, mutta hengähtää sentään. Supistukset olivat niin hurjia, että ne epiduraalista huolimatta tuntuivat selässä ja pepun kohdalla aikamoisena jomotuksena. Sellaista kakkahätäfiilistä kuten sanotaan.

Hyvää oloa kesti kai pari tuntia. Kävin vessassa, mutta kätilö komensi minua jo kiireesti takaisin, sillä vauvan sydänäänet laskivat liian alas. Joskus ennen kolmea se oli yöllä, kun epiduraali alkoi heikkenemään. Ennen epiduraalin lisäämistä piti tarkistaa kuitenkin kohdunsuun tilanne. Vaivaiset viisi senttiä auki. Vähänkö aloin olla epätoivoinen. Täällä oltaisiin vielä viikon päästäkin! ja voimat tuntuivat olevan ihan lopussa. Olin rätti ja poikki ja sekaisin.

Otin taas ilokaasun avuksi, sillä epiduraalin lisääminen kesti ja kesti. Ilokaasu ei enää auttanut, mutta sainpahan ajatukseni johonkin edes keskitettyä, kun vedin kaasua sisään supistusten aikana.Tämä oli ehdottomasti pahin vaihe synnytyksessä. Epiduraalin saaminen kesti sen vuoksi, että parikin lääkäriä kävi tutkimassa vauvan sydänkäyriä ja kohdunsuuta. En ollut käsittänyt aikaisemmin, että tilanne oli niin vakava. Ei kätilö ollut siitä puhunut. Ei kai halunnut hermostuttaa. Itse en tuossa vaiheessa paljon enää tajunnut mistään mitään. Elin yhtä jatkuvaa supistusta. Joka tapauksessa hetken päästä lääkäri tuli sanomaan, että tilanne on sellainen, että tämä vauva tulee maailmaan leikkauksella. Jokaisen supistuksen kohdalla vauvan sydänäänet laskivat vaarallisen alas.

Minua alettiin valmistella leikkaukseen. Pyysin kätilöä, että kävisi herättämässä Valton. Ei onnistunut sekään ensimmäisellä pyynnöllä. Olin aikas sekaisin, sain kuitenkin epiduraalia lisää, joten hiukan olin "tajuissani" sentään. Minut kärrättiin leikkaussaliin, hissillä mentiin, mutta en yhtään muista ylös vaiko alas. Valto pääsi mukaan leikkaukseen, sillä sektio tehtiin puudutuksessa. Eli tunsin kyllä kuinka masua operoitiin, mutta kipua en tuntenut. Tärisin aivan hervottomana. Tai ainakin kädet tärisivät, kainaloista alaspäin en tuntenut mitään. Leikkauksen aikana mahassa tuntui painelua ja ronkkimista. Joku kertoi aina väliaikatietoja missä mennään. Ne menivät kyllä hiukan ohi, olin sen verran sekaisin. Muistan vaan sen, kun sanottiin, että nyt vauva syntyy.

Kerkesimme hetken ihmettelemään, miksi ei kuulu sitä kuuluisaa ensimmäistä parkaisua. Vauvan hengitystiet piti kuulemma imeä puhtaaksi, sillä lapsivesi oli ollut vihertävää. Hetken päästä se parkaisu sieltä kuuluikin. Rinnalleni tuotiin pikkuruinen nyytti. Siinäkö se meidän vauva nyt oli? Tunne oli niin epätodellinen ja hämmentävä, että olen monesti jälkeen päin hämmästellyt, miten vähän muistan koko hetkestä. Vauva siirtyi Valton ja kätilön kanssa takaisin synnytyssaliin ja minä jäin heräämöön "heräilemään". Kätilö kävi minua vilkaisemassa heräämössä. Pelästyin, kun hän sanoi, että aikamoinen rääpäle vauva on. Kysyin, oliko joku vialla. Ei onneksi ollut. Vauva oli vaan niin pieni, alle kaikkien painoarvioiden. Siinä taisi mennä lähes pari tuntia, kunnes tapasimme lapsivuodeosastolla. Nyt meitä oli kolme!