Vuosi 2008 [tammikuu] [helmikuu] [maaliskuu] [huhtikuu] [toukokuu] [kesägalleria] [elokuu] [syyskuu] [lokakuu] [marraskuu]

 

26.10.2008 sunnuntai (klo 21:00) ~ mahdottoman teemme heti, ihmeiden tekeminen kestää vähän aikaa

Viikonlopusta toiseen, ajankulku on yhtä käsittämätöntä kuin kvanttifysiikan teoriat.

Menneellä viikolla kävimme tutustumassa Tuomaksen uuteen hoitopaikkaan. Kaikki meni hyvin, mutta jotenkin uudet koukerot ovat jääneet jumittamaan tajuntaani.

Uusi hoitopaikka on alun perin yksityinen päiväkoti, jolta kunta on ostopalveluna hankkinut hoitopalveluja. Marraskuun puolessa välissä paikka siirtyy 100 % kunnan omistukseen ja hallintaan. Vain yksi täti jää, tulee kolme uutta. Kaikki huonekalut ja kalusteet vaihtuvat. Siis toisin sanoen talo pysyy, mutta yksinkertaistettuna puuroa keitetään eri kattiloilla uusin voimin. Tuomas joutuu siis kokemaan muutoksia muutosten perään. Lapset sentään säilyvät samoina.

Yllätys yllätys uudessa hoitopaikassa on viisi vuotias Joonas - myös tässä varahoitopaikassa on samanikäinen Joonas ja hänestä onkin tullut Tuomakselle hyvä kaveri.

Tutustumiskäynnin jälkeen vein pojan varahoitopaikkaan. Oli ihana nähdä, kun ovensuuhun tuli lauma innokkaita lapsia huutaen "Jeeee, Tuomas tuli!" :) Varahoitopaikan tädit ovat kehuneet poikaa reippaaksi, sopeutuvaiseksi ja sosiaaliseksi. Uskon silti, että uusi hoitopaikka on aina kova paikka ja äidin helma olisi alussa mieluisampi vaihtoehto.

Mitäs muuta. Työkiireitä ja päänsärkyä taas vaihteeksi. Ja sauvakävelyä.

Tänään vietimme kotisunnuntaita. En voi sanoa, että se olisi ollut hiljainen ja rauhallinen, siitä poika piti huolen autojaan pärisytellen. Vähän siivoiltiin, järkkäsin vaatekaappeja, Tuomas katseli Nalle Puhia ja Franklinia.. tein makkarakeittoa, Valto leipoi sämpylöitä ja minä paistoin jälkkäriksi omenatorttuja. Illalla kävimme sateenvarjoretkellä, eli äänestämässä läheisellä koululla.

Ensi viikko on touhua täynnä, kalenterissa on taas kaikenlaista. Tuleva viikko on myös Tuomaksen vika viikko varahoitopaikassa. Ja sitten onkin jo marraskuu. Hoh!

 

19.10.2008 sunnuntai (klo 21:30) ~ Rakkaus on kuin viherkasvi: se elää vain hellyyden ja huolenpidon tuloksena.

Onneksi ilo tulee monesti ihan pienistä asioista. Tänään Tuomas meni iltapalalta hampipesulle ja siitä nukkumaan hyräillen Tapiolan mainoksien vihellysmelodiaa. Se on kieltämättä ihan tarttuva pätkä. Hymyilytti kyllä pojan oma versio :)

Sitä samaahan meille taitaa muuten kuulua. Tuomaksen uusi hoitopaikka on selvillä ja vahvistin paikan vastaanotetuksi. Täytyy varmaan tulevalla viikolla soitella ja sopia tutustumiskäynneistä. Tiistaina kävimme kylässä Tuomaksen hoitotädillä Pialla. Lapsilla ei kestänyt kauaakaan, kun leikki jo täytti jokaisen ja riemukasta meno olikin. Sovimme Pian kanssa, että pidetään yhteyksiä ja tapaillaan, ihan senkin vuoksi, että lapset saavat pitää kaverinsa. Oli tietyllä tavalla kiva kuulla, että Pauliinalla oli ollut ikävä Tuomasta - varmasti niin Tuomaksellakin Pauliinaa :)

Loppuviikko taisi mennä aika vauhdilla. Normaalit kuviot, ei sen kummenpaa. Mummi soitti perjantaina ja kysyi tuleeko Tuomas yökylään viikonloppuna. Tuomas ei houkutteluja kaivannut, mielihyvin poika oli menossa.

Lauantaina kirjaston kautta veimme pojan mummille ja lähdimme kahdestaan nauttimaan vapaapäivästä, ja illasta. Kävimme Itiksessä pörräämässä ja syömässä. Minä kävin uudessa koruliikkeessä ja pakkohan sieltä oli jotain pientä ostaakin. Lisäksi pikkujouluja silmällä pitäen ostin housut ja paidan.

Kotona saunottiin ja katsottiin tallennettu Bondi, mikäköhän se oli..? Joku näitä viimeisimpiä... Olin vähän ajatellut että ehdittäisiin katsoa myös Casino Royale, mutta niin varmaan. Turha luulo. Meikä pilkki jo kymmeneltä ekan Bondin aikana :D Ei sitä enää nykyään jaksa. Ja sitä paitsi, perslihakset alkoivat nykimään levottomana jo parin tunnin leffan katsomisen jälkeen ;)

Mutta oli ihanaa. Ihanaa kun on hiljaista. Ihanaa kun saa vain olla ja saa olla rauhassa. Kukaan ei huutele äitiä tuon tuostakin, pöristele leluilla niin että talo raikaa ja kukaan ei huutele keskellä yötä, että tuu laittaaa peittoooooo.... Sain nukkua pitkään, lököillä rauhassa eikä tarvinnut huolehtia kenestäkään muusta. Paitsi vähän Valtosta... vaikka kirpaiseekin sanoa, välillä parisuhteellekin on hyväksi olla ihan vaan kaksin. Pieni breikki on silloin tällöin ihan oikeasti paikallaan, monessa mielessä.

Yksi pieni ilonaihe tulee myös vielä mieleen. Olemme työkaverini kanssa haksahtaneet orkideoihin ja yritämme helliä ja suitsutella omiamme parhaamme mukaan, niin töissä kuin kotona. Orkideoistamme on kukat tippunut jo aikoja sitten ja sanoinkin taannoin, että jos joskus saisi orkidean kukkimaan uudelleen, se olisi mahtavaa. Nyt näyttää siltä, että se saattaisi olla jopa mahdollista :)

Tämä orkidea on valokuvasta varten siirretty työpöydälle, mutta muutoin se ihailee työpöytäni vieresä ikkunalaudalla Hämeenlinnan tien loputonta autojen letkaa. Hyvin on näyttänyt viihtyvän. Viimeiset kaksitoista kuukautta orkidea on tehnyt lehtiä toisensa perään. Normaalien huoltotoimenpiteiden lomassa yllätyin iloisesti. Pieni mutta jykevä verso kasvaa silmissä vanhasta ja osin kuivanneesta kukkavarresta.

 

 

13.10.2008 maanantai klo 22:00 ~ tyyntä myrskyn keskellä

Pankkikriisiä tai ei, ei tämä meidänkään elomme kurjuutta kummempaa ole. Viime viikko sujahti jälleen ohitse enemmän ja vähemmän odotellessa uutisia pojan uudesta hoitopaikasta. Yritin tavoittaa päivähoidon yhteyshenkilöämme, turhaan. Kun sain hänet maanantai-iltapäivänä viimein kiinni, kertoi hän asian olevan käsittelyssä keskiviikon kokouksessa ja lupasi, että joko hän tai uusi yhteyshenkilö soittaa minulle päin keskiviikkona tai torstaina.

Odottelin keskiviikon ja torstain. Odottelin perjantainkin. Tänään, jälleen maanantaina, yritin ärsyyntyneenä jälleen tavoittaa kunnan tätiä. Turhaan. Argh. En halveksu mitään niin paljoa kuin lupauksia, joista ei pidetä kiinni. Lähes yhtä paljon halveksun laiskoja ihmisiä. (Tulipahan tämäkin kerrottua ;))

Kunnes sitten, kännykkä soi puolen päivän maissa ja uusi, eri täti kertoo Tuomaksen uudesta hoitopaikasta. Viimeinkin. Tuomas pääsee pienpäiväkotiin, joka on karkeasti noin kilometrin päässä kotoamme. Pienpäiväkodissa on 12 lasta, keski-iältään 3-5 vuotiaita, ja kolme tätiä. Uudessa hoitopaikassa aloitamme marraskuun alussa. Tavallaan tämä ratkaisu on ihan hyvä, hieman harmittaa toki, että poika ei päässyt tähän meidän läheiseen isoon päiväkotiin, josta olisi voinut jatkaa suoraan eskariin ja siitä viereiseen kouluun.

Onpahan uusi hoitopaikka ainakin uskoakseni (ja tietysti myös toivoakseni) parempi kuin perhepäivähoito. Ainakin siellä on enemmän kavereita, toivottavasti sieltä löytyy myös hyviä sellaisia. Tämä nykyinen varahoitopaikka on ihan samanlainen pienryhmä ja Tuomas on viihtynyt mainiosti - etenkin kun on kaverina Joonas ja Aleksi.

No se siitä. Saatiinpa tuokin asia ratkaistua. Eniten häiritsee aina epätietoisuus.

Mitä muuta? En tiedä. Viikonloppu oli ja meni. En tiedä olinko minä lauantaina huonolla päällä, mutta ainakin minusta katsottuna Valto oli kuin perseeseen ammuttu karhu ja Tuomas samaa lajia. Meillä taisi olla känkkäränkkä kylässä. Launtaina kävimme Jumbossa ostamassa Tuomakselle uuden talvihaalarin ja parit rukkaset. Kenkiäkin etsin, mutta kaikki kolmeykköset olivat loppu.

Tuomas sai hepulin, kun ymmärsi että oltiin lähdössä kotiin päin ja hän ei ollut saanut "mitään". Siinä ei paljon talvihaalari lämmitä ;) Huoh. Rasittavaa. Pojan kun nykyään pitäisi aina olla saamassa jotain. Kaupassa ainakin lihatiskin vuoronumerolappu ;) Mutta sekään ei tuo onnea enää mytättynä ;)

Sunnuntaina olimme Forssassa. Reissu meni oikein mukavasti. Mukavuus lakkasi kyllä olemasta iltakymmenen aikaan, kun Tuomas ei ollut vieläkään nukahtanut - pikkumies kun nukkui paluumatkan. Eikä lasta saa pysymään sellaista matkaa hereillä ilman rääkkäystä. Argh. Olin niin raivona. Vannoin, että me ei sitten ikinä enää sunnuntaisin tehdä tuollaisia reissuja, että kundi saa nukuttua pitkät päiväunet. Muutenkin kun arki-iltoinakaan se uni ei aina tule heti ja ilta menee kukkumiseksi.

Olen jotenkin niin loman tarpeessa. Olen nukkunut surkeasti ja liian vähän, liian katkonaisesti. Olen väsynyt paimentamaan, kuuntelemaan valitusta ja jäkätystä. Nuo meidän perheen miehet kun on vähän sitä sorttia... taas vaihteeksi viime aikoina.

Jos jotain positiivista, niin flunssa on helpottanut. Enää vaan vähän köhittää, joskus. Ja positiivista on pörssien viiden prosentin nousu. Olkootkin väliaikaista hypetystä, mutta suunta kääntyi oikeaan päin. Rakennusalallehan tällä povataan olevan suuria vaikutuksia. Rakentajat eivät saa lainaa ja rakentaminen lopahtaa. Vaikkakin uutiset ovat olleet synkkiä ja tänään kuulin sisarfirmasta (vielä sisarfirma) yhden henkilön irtisanomisesta, en hetkeäkään usko, että syyt olivat tuotannolliset ja taloudelliset kuten väitettiin. Niillä perusteilla sitä on ennenkin otettu ero ei toivotuista työntekijöistä. Meidän firma tekee onneksi historiansa parasta tulosta, vieläpä hyvää tulosta ja tilauskanta ensi vuodellekin on lupaava. Onneksi. Mutta eihän sitä ikinä tiedä. Varmuuden vuoksi, ja etenkin asuntovelallisen kannalta, on parempi, että maailman pörssikirjat ovat oikein päin.

 

5.10.2008 sunnuntai klo 21:30 ~ Jos sinulla on hyvä olo, älä ole huolissasi, se menee kyllä ohi

Kaikki on vähän rempallaan. Elämä on aina välillä vähemmän mukavaa, tahmaista rämpimistä läpi pakollisten eteen tulleiden asioiden.

Tämä flunssa on kestänyt nyt viikon. Nenä on tukossa on-off. Yskittää ja röhisen edelleen räkäisenä. Kun odottelen, että Tuomas nukahtaa, saatan itsekin nukahtaa ihanaan levolliseen uneen. Herään hätkähtäen ja hoidan kesken jääneet iltatoimet. Kun nukkumisen aika koittaa, kyllä sitten yskittää, yskittää niin, että nukkumisesta ei tule mitään. Yöt ovat menneet surkeasti. Ja juuri muutama päivä sitten luin jälleen Iltasanomista piristävän "uutisen", että pätkittäinen uni on vaaraksi terveydelle. No mitä, on varmaan ja on ollut jo neljättä vuotta.

Maanantaina Tuomaksen hoitotäti Pia piti vapaata raskausaikaisen lääkärikäynnin ja labrojen takia. Tuomas oli varahoidossa. Pia soitti kesken päivän ja kertoi jäävänsä siitä hetkestä alkaen sairauslomalle. Arvot olivat liian suuria ja väsymys vaivasi aina vaan. Ymmärrän. Lupasin että menemmä käymään ja haemme Tuomaksen loput tavarat pois "joku ilta".

Olemme tuuliajolla. Tuomas on varahoidossa - en tiedä kuinka kauan. Hoitopaikoista vastaava täti palasi itse vasta keskiviikkona pitkältä sairauslomalta. Yritin hänelle keskiviikkona turhaan soittaa. Varahoitopaikan täti kertoi vastuuhenkilön tulevan palaveriin torstaina, joten jätin tädin kautta soittopyynnön. Pyyntö meni kyllä eteenpäin, mutta eipä perjantainakaan soittoa kuulunut. Onko se niin vaikeaa!?! Aion huomenna aloittaa uuden soittokierroksen. Haluan tietää mikä tilanne on ja missä mennään.  

Tilanne on selvästikin hankala Tuomaksellekin. Poika ymmärtää jossain määrin, että Pialle ei enää mennä. Kerroin sen rehellisesti ja yritin hienotunteisesti selittää, että jossain vaiheessa Tuomas menee uuteen hoitopaikkaan. Tuomaksen mielestä uusi hoitopaikka on tietysti ihan mahdoton ajatus. Poika viihtyy varahoidossa, siellä on ollut samanikäisiä kavereita, poikia vielä ja leikit ovat kuulemma sujuneet mainiosti. Vaikka varahoitopaikka olisikin kiva, kaikesta huolimatta Tuomas tänä iltana tuhersi itkua sen tähden, ettei halua mennä hoitoon, haluaa vaan mummille yökylään. Voi pientä. Tämä rassaa koko perhettä. Ja rassaa niin kauan kunnes olemme saaneet pojalle uuden hoitopaikan ja kunnes se tuntuu omalta ja hyvältä.

Loppuviikosta Tuomas alkoi nukkua yönsä levottomasti. Perjantain ja lauantain välinen yö meni ihan pipariksi ja aamulla selvisi syykin miksi. Tuomas herättyään piteli korvaansa ja itkun seasta huusi, että korvaan sattuu. Sen verran vakuuttavaa kipu oli, että heti aamupuuron jälkeen pakkasin pojan autoon ja hurautin Kielotielle Mehiläiselle, jossa sattui olemaan jopa päivystävä lastenlääkäri paikalla. Jonoakaan ei ollut, joten pääsimme suoraan lääkärin tykö. Oikea korva oli tulehtunut ihan tosissaan. Ei ihme, että sattui. Kotiapteekkia kohti palasimme antibiootti- ja Pronaxen-resepti käsilaukussa.

Vaikka lääkärikulut saakin takaisin vakuutuksesta, niin eivät ne taida parkkisakkoa maksaa puolestani. Tempaisin nimittäin elämäni ensimmäisen parkkisakon lääkärireissulla. Mehiläinen on Bio Grandin talossa ja talon takana on hyvät parkkipaikat. Paikat ovat aina olleet suht suosittuja, mutta yleensä sieltä aina tilaa löytyy. Olin tullessamme iloinen, jees, täällä on tilaa ja pistin auton parkkiin, parkkikiekon vanhaan tuttuun tapaan tiskiin ja suuntasin pojan kanssa lääkäriin. Ei sitten tullut mieleenkään, että paikka olisi voinut muuttua maksulliseksi! Kaiken huipuksi, meidän käyntimme lääkärissä kesti about kummenen minuuttia ja jo sillä aikaa lappuliisa oli ehtinyt rustata meille epäystävällisen huomautuksen, että ette sitten maksaneet pysäköintimaksua. Argh. Totta munassa olisin, jos olisin huomannut ja tiennyt. Vanhasta tottumuksesta tulin parkkikselle aika vauhdikkaasti ja suuntasin pojan kanssa kiireellä eteenpäin. Ei pistänyt kyllä yhtään silmään mitkään maksullisuudesta kertovat ilmoitukset.

Se siitä, kotiin tullessamme Tuomas oli jo taas itkua täynnä, kun korvaan sattui. Annoin lääkkeet ja lepäilimme hetken. Kun kipu hellitti, poikaa ei sairaaksi tiennytkään. Tänään päivällä ei kipulääkettä enää tarvittukaan, mutta nyt yöksi annettiin, ettei nukkumista haittaisi kuitenkaan. Väsynyt kuin pikkumies tuntui olevan, niin kun itketti vähän joka toinen asia.

Valto oli lauantaista sunnuntaihin mökillä papan kanssa, joten olemmepahan taas pojan kanssa olleet kahden toistemme ilona. Hyvin meillä meni, mitä nyt tänään Tuomasta vähän hermoheikotti.

Pialle pitäisi käydä ostamassa jäähyväislahja - ajattelin väsätä jonkinlaisen herkkukorin odottavalle äidille. Kaupoille pitäisi ehtiä. Tiistaina on Tuomaksen 4,5 v. neuvolatarkastus - jossa terkkaritäti tarkastaa onko poika oppinut leikkaamaan saksilla millilleen viivaa pitkin ;) Ja hoitopaikka-asiaa pitää lähteä selvittämään. Ärsyttää, kun eivät voi ottaa mitään yhteyttä - aina se on itse asiaansa ajettava jos mielii jotain saada. Tämä flunssakin saisi jo riittää. Olisi ihanaa saada jälleen nukkua ja päästä sauvomaan yksin omien ajatusten leporetkelle.

 

 

[takaisin ihan alkuun]