Vuosi 2007 [tammikuu] [helmikuu] [maaliskuu] [huhtikuu] [toukokuu] [kesäkuu] [heinäkuu] [elokuu] [syyskuu] [lokakuu] [marraskuu] [joulukuu]

 

25.11.2007 sunnuntai (klo 22:20)

Iltaa pitkästä aikaa. Päivät toisensa jälkeen katoavat selän taakse ja uutta kohti pusketaan täyttä häkää.

Ennen viime viikonloppua Valto ja Tuomas pitivät vapaapäivän, sillä Tuomaksen hoitotäti piti myös. Minä pidin vastavuoroisesti maanantain ja olin pojan kanssa kotona. Viikonloppu meni normaalein kuvioin, Tuomaksen kummisetä Sampsa kävi kylässä. Muutoin taidettiin vaan käydä vähän kaupoilla ja sen sellaista.

Mitäs viime viikosta sitten... maanantaina lomalla, tiistaina töissä ja keskiviikkona nokka kohti Tamperetta ennen aamun valkenemista. Vakuuttavan esiintymisen kurssi Varalan urheiluopistolla Tampereella, kaksi päivää piinapenkissä. Kaiken huipuksi, olin keskiviikkoaamuna kuuden aikaan jo suunnilleen nostamassa kytkintä kotipihassa, kun Tuomaksen hoitotädiltä tulee viesti, että heidän nuorimmaisensa on kipeänä ja pitävät loppuviikon sairaslomaa. Loistavaa :P

Koska kyse on kuitenkin kolmesta päivästä, päätämme laittaa Tuomaksen varahoitopaikkaan mummille menemisen sijasta. Varahoitopaikkana toimii Ulpukan varahoitokoti, jossa hoidetaan sekalaisesti kaikkia perhepäivähoitajien lapsia, jos tädit tai heidän perheensä sattuvat olemaan sairaina. Siinäpä sitä Tuomakselle ja Valtolle kuhinaa aamuksi. Tuomas sai shokin kun äiti oli jo häipynyt ja kaiken lisäksi isä kertoo, että Pialle ei voi mennä, joten Tuomas menee Ulpukkaan.

Menin Tampereelle työkaverini kyydillä. Olimme perillä juuri sopivasti. Yhdeksästä viiteen istuimme ruokataukoa lukuun ottamatta kuin liimattuina koulun penkillä. Puitteet olivat kyllä hienot, sää ei. Meille oli varattu rantasaunan takkahuone koulutuskäyttöön. Ikkunoista avautui hieno näkymä järvelle. Tuntui kuin talo olisi keinunut laineilla, niin rannassa sauna oli. Kurssin vetäjä osoittautui todella asiasta tietäväksi ja innostuneeksi. Rentoa jutustelua, opetusta ja välillä kupponen kahvia. No ei todellakaan. Eihän esiintymiskurssilla joudu esiintymään? Argh!

Viiden jälkeen pää sumussa kävimme tsekkaamassa yöpymispaikkamme. Meille oli varattu Varalasta huoneet. Veimme kamat talteen ja lähdimme porukalla Koskikeskukseen syömään ja hieman toipumaan päivän koettelemuksista. Puoli kahdeksan aikaan olin takaisin huoneessani. Huokaisin. Ihana rauha. Soitin Valtolle ja kuulostelin miten päivä Ulpukassa oli mennyt. Tuomas oli tietty hieman protestoinut, mutta selvitty oli. Kun Valto pisti puhelimen kaiuttimelle, Tuomas ulvoi äidille, "Äitii, mulla on ikävä sua!" ja huudosta ei tullut loppua. On päivä ollut varmaan pojallekin iso koettelemus, ihan outo hoitopaikka ja kaiken huipuksi äitikin on karannut.

Minkäs teet. Yritin vaan selittää tulevani huomenna kotiin. Puhelun jälkeen yritin miettiä jotain järkevää "hyvin suunniteltuun ennakkoon valmisteltuun kotitehtävään". Torstaina jokaisen kurssilaisen oli pidettävä vartin mittainen esitys työhönsä liittyvästä aiheesta. Päätin pitää tietoiskun Kojalaisille sähköisiin ostolaskuihin siirtymisestä. Tämä on tuttu aihe toimikunnan tiimoilta ja tiesin ainakin tietäväni siitä runsaasti. Joten eikun raskalaista paperiin ja tekemään tukisanalistaa. Lisäksi esitelmässä piti käyttää jotakin apuvälinettä. Loistavaa. Meillä ei tod. ollut mukana läppäreitä eikä muutakaan hi-techiä, fläppitauluista en pidä, joten päätin turvautua kivikautiseen piirtoheittimeen.

Hahmottelin esitelmää tunnin verran, menin suihkuun ja ajattelin hieman rentoutuvani vähän telkkaria katselemalla. Huone oli kylmä kuin mikä, joten otin toisesta sängystä lisäpeiton ja upottauduin vällyjen väliin. Silmä alkoi painaa ja pian kympin uutisten jälkeen päätin, että mitä tässä turhia räpiköidä. Tulee se huominen kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin.

Torstai koitti entistä sateisempana, kylmempänä ja tuulisempana. Kävimme opiston ravintolassa aamupalalla. Sen jälkeen olikin jo suunnata takaisin piinapenkkiin. Aamun alkajaisiksi jouduimme vielä muihin esiintymistehtäviin. Alkoi jo jurppia. Helvetti sentään mitä pompotusta. En ole mitään esiintyjätyyppiä. Jännitän helposti. Osaan kyllä ja tiedän miten esiintyä, mutta en tykkää siitä. En sitten millään. Torstaina homma alkoi jurppia siinä määrin, että jännityskin katosi. Kai sitä jotenkin kyrsiintyy vaan tarpeeksi. Omat esitykset alkoivat. Kaikilla esitys meni hyvin, paljon keskusteltiin ja mietittiin. Ehdoteltiin ja kysyttiin. Esitykset videotiin, taisin unohtaa sanoa. Joten parin viikon viiveellä jokaiselle kolahtaa duunin postilokeroon pieni romppu. Voi taivastus! Arvaa minne arkistoin omani.

Oma vuoroni koitti vasta ruokailun jälkeen, joskus iltapäivällä. En jännittänyt, hoidin homman ja niiata niksautin. Esitys meni hyvin, vastoin ennakko-odotustani sain noottia vartin määräajan ylittämistä. Aloin vasta tekemään lopetusta, kun kurssin vetäjä jo huitoi kameran takana ajan loppuvan.

Kello viisi saimme käteemme todistukset, kiitimme ja hyvästelimme ja katosimme ulos pimeyteen. Syvä huokaus ja helpotus, hartiat lysähtivät ja elämä tuntui olevan jälleen meidän omissa käsissämme. Olimme selviytyneet.

Saman tein lähdimme kotimatkalle. Ajokeli oli lähes huonoin mahdollinen, ei sentään ollut jäätävää, mutta vettä tuli taivaalta reippaana sumusateena ja matkaa taitettiin pimeydessä. Isoista rekoista oli mentävä ohi, vaikka tuntui siltä, että pysyykö auto hyppysissä. Mieli suorastaan riemastui kun kaarsimme duunin pihaan ja vaihdoin omaan autooni. Kävin kotimatkalla vielä pikaisesti lähikaupassa. Kotona olin kahdeksalta, juuri kun Tuomas oli menossa nukkumaan.

Perjantaiaamuna ajattelin kyllä, että ei siellä kurssillakaan ollut kivaa, mutta ei täällä kotonakaan hyvin mene. Oli minun vuoroni viedä Tuomas Ulpukkaan. Tuomas vastusteli alusta alkaen ja toitotti vaan, että hän tulee äidin mukaan töihin. Mistä lie saanut sen päähänsä, että se muka olisi mahdollista? Valton piirtämän kartan avulla löysin Ulpukan helposti. Kun olin pistänyt auton parkkiin, alkoi itku. Ja se jatkui ja jatkui. Pääsimme sisään, yritin saada Tuomasta tokenemaan, mutta turha touhu. Sillä mitä sanoin tai tein ei ollut mitään väliä, itku vain koveni. Lopulta minun oli pakko vain lähteä pois, sillä tajusin, että voisin viettää täällä loppupäivän rauhoittelemassa poikaa. Poika sai raivarin. Irrotin Tuomaksen lahkeestani ja täti otti Tuomaksen otteeseensa, minä livahdin ovesta ulos.

Soitin yhdeksän aikaan Ulpukkaan ja tiedustelin, oliko Tuomas rauhoittunut. Oli kuulemma. Puurot oli syöty ja pojat olivat leikkimässä. Arvasinhan tuon. Tuomaksen ikäinen osaa jo tosiaan protestoida, kiukutella ja näyttää vihansa, jos kehtaat ja uskallat tehdä vastoin hänen tahtoaan.

Töissä sain monelle kertoa miten näytelmäkurssi oli mennyt. Varmasti kurssilta tarttui paljon arvokasta tietoa ja kokemusta mukaan. Olen jo AMK-aikoina käynyt samat esiintymisasiat läpi ja nyt taas. Minä en kuitenkaan joudu työssäni vastaavanlaisia esitelmiä, puheita ja tilaisuuksia pitämään. Esiintymistä pitäisi harjoitella ja harjoitella, jotta taito pysyisi yllä ja täten myös jännittäminen pysyisi aisoissa. Onko vähän sama kuin yrittäisi kauhoa valoa säkkiin, josta sitä muka voisi käyttää myöhemmin tarvittaessa? En tiedä. Kokemus oli rikastuttava, riemunkiljahdukset melkein raikuivat Pyynikin rannoilla, kun todistukset kourassa marssimme autolle. Kurssi taisi olla enemmän henkinen koettelemus kuin mikään muu.

Perjantaina ei tuntunut perjantailta, eikä tänään tunnu sunnuntailta. Tuomas on ollut viikonlopun räkäinen ja yskii kovaa. Nyt illalla mittasin piirua vaille kolmekasin lämpöä pojalta, joten huomenna Tuomas pääsee mummille.

Onhan tämä elämä niin tätä. Enää ei tarvitse stressata kurssille menemisestä. Että se jurppikin minua jo kauan etukäteen... No, nyt voin unohtaa sen ja keskittyä muihin asioihin. Voin alkaa stressaamaan joulukorttien tekemisestä ja joululahjoista. Olisi niin kiva ehtiä tekemään kaikkea muutakin. Olisi kiva kaivaa ompelukone esille, olisi kiva kutoa, uppoutua hyvään kirjaan, järjestellä tuhat kopioitua ruokareseptiä, katsoa Losteja.... Yhtä oravanpyörää. Tämä nettipäiväkirjankin pitäminenkin on vähän niin ja näin. En ole Kiloklubissakaan käynyt varmaan kahteen viikkoon. Paino on onneksi pysynyt hallinnassa, mutta edistystäkään ei ole tullut.

Mistä saisi lisää aikaa? Eipä sitä taida olla saatavilla, ei edes myynnissä. Järjestelykysymys. Vähennänkö yöunista? En. Olen sen verran itserakas. Mietintämyssyyn. Vähän tietty jurppii tuokin, kun Tuomas on taas kiertotaudissa. Tylsää todeta ja odotella, että kiertää taas meidät vanhemmat ja mummit ja muut myös. Ei meillä niin vain töihin ilmoiteta, että pidänpä loppuviiikon vapaata, kun poika on kipeä. No, Tuomas on innoissaan, kun pääsee mummille. Kun ei sitä pientä kuumetta huomaa käytännössä, lapset ovat tuollaisia ihmeellisiä energiapommeja, eivät ne hyydy ennen kuin on oikeasti sairas.

Jee jee, pistän pillit pussiin. Ei tässä marinat auta. Tulipahan selitystä taas kerrakseen. Hyvää yötä ja näkyillään!

 

 

14.11.2007 keskiviikko (klo 22:00)

Joskus välillä tuntuu siltä, että elämä on yhtä juoksuhiekassa tarpomista. Meitä rämpijöitä on tietenkin ziljoona siinä pienen pienessä upottavassa hiekkakuopassa ja kaikki ovat niin hiton kiukkusia toisilleen. Eikä siinä vielä kaikki. Päällä on totaalisen väärät vaatteet, on todella bad hair day, ei ole kahvia, joku helvetin heinäkenkä jurnuttaa edessä, sormet on kylmästä siniset - pisteiksi öön päälle: minne tahansa yrittää mennä, on satavarma, että sukset on ristissä jokaisen kanssa. Jurppii, mutta ei helkutti sentään, paskaa joka tuutista. Siis upottavaa hiekkaa.

Siitä on kauan kun olen kirjoittanut viimeksi. Anteeksi.

Pikkujouluristeilu oli kaikkien aikojen tylsin. Firman väki katosi laivan uumeniin kuin marmorikuulat leikkihuoneen laittialle. Illallisen jälkeen odottelin, että kyllä tämä tästä vielä vauhtiin lähtee. Tuskin, tajusin myöhemmin. Työkaverini lähti nukkumaan jo puolen yön jälkeen. Minä vaeltelin porukasta toiseen. Kun tanssikapakassa sytytettiin valot totesin, että olisin voinut olla jo nukkumassa monta tuntia. Yleensä meillä on ollut tanssipaikassa tukikohta, joka on ollut ja pysynyt, ihmiset ovat tulleet ja menneet, mutta aina palanneet. Nyt olimme kaikki vähän eksyksissä.

Lauantaina käytiin Tallinnassa. Olo oli aika tahmea enkä jaksanut panostaa shoppailuun. Työkaveri sen sijaan oli intoa täynnä. Täytyy myöntää, että olisin ollut mieluummin hytissä nukkumassa. Laivan taxfreehen piti tosin vähän tuhlata. Laiva oli kotisatamassa vasta viiden maissa. Saunottiin mummin luona ja lähdettiin kotiin nukkumaan.

Sunnuntaina vietettiin vähän isänpäivää. Askartelin Tuomaksen kanssa papalle isänpäiväkortin, auringon, jonka keskustaan Tuomas piirsi koko meidän poppoon. Tuomas on nyt ihan äskettäin oppinut piirtämään ihmisen: pään, silmät, tikkukädet ja -jalat.

Väsyttää. Meillä on ollut vähän flunssaa liikkeellä. Jotenkin tämä viikko on ollut todella nihkeä. Tänäänkin. En ollut aamulla edes takkia saada pois päältä, kun oltiin jo työkaverin kanssa jo tukkanuottasilla. Harvinaista sinänsä, mutta ei yllättävää. Läheltä piti tilateita on aina silloin tällöin, olemme kuitenkin aika erilaisia ja eri ikäisiä. Loppupäivän vietimme tehokkaassa hiljaisuudessa, muutamaa vakiolausetta lukuun ottamatta.

Duunissa menee siinä mielessä hyvin, että vuodenajan ja lähestyvän tilinpäätöksen huomioiden olen todella hyvin tehtävien tasalla. Yleiskorotus ja pieni palkan tarkistus tekivät hyvää lompakolle. Vaikka ei tässä nyt hurjia kannata hurrata. Mutta jotain sentään, olen ihan tyytyväinen. Sihteri ja assistentti -lehden mukaan kannattaakin olla.

Sain jopa uuden laajakuvanäytönkin, joka suorastaan häikäisee. Jätin investointiesityksen uudesta näytöstä jo elokuun lopussa, mutta se taisi hukkua mappi ööhön. Pomo itse totesi muutama viikko sitten vanhan näyttöni sumeaksi, kun piti käydä läpi joitakin raportteja. Kas kummaa, investointiesitys löytyi ja faxattiin atk-osastolle.

Investointiesitys hukkui varmaankin samaan aikaan, kun niskoittelin esiintymiskouluksesta ;) Kyseinen koulutus on muuten ensi viikolla jossain Tampereen liepeillä ja valitettavasti joudun vaan puremaan hammasta ja menemään. Luulen, että ei kannata tehdä tästä isompaa kysymystä. Osaanpahan sitten varmaan paremmin ja kauniimmin tekohymyillä ja puhua potaskaa. Olisin kyllä mieluummin ottanut silläkin rahalla jonkin oikeasti hyödyllisen koulutuksen.

Ei sinänsä, meille sihteereille on kyllä luvattu parikin oman mielenkiinnon mukaista koulutusta. Olemme itse olleet turhan saamattomia niiden suhteen. Aina on mukamas liian kiire ja mihinkään ylimääräiseen ei ole aikaa.

Kun kerran minun kalenteriini mahtuu esiintymiskoulutuskin, niin mahtuisiko sinne sitten viikko kesälomaakin... ja vaikka muutama vapaapäivä ylityötunneista. Tässä tuntuu käyvän niin, että muut lomailevat ja minä pidän konttoria pystyssä hela åren. Voisi tehdä minunkin hermoilleni hyvää ottaa pieni breikki.

Kaikilla tuntuu olevan pinna kireällä. Ollaanko me vaan niin uupuneita - vai kaamosmasentuneita? Minä olen siinä joukossa tietenkin mukana - heittämässä lisää löytyä omalta osaltani. Joku pieni taisteluhenki sotii meikäläisenkin sisällä ja kieltäytyy ottamasta vastaan kaikkea paskaa ihan tuosta vaan.

Kun päivän päätteeksi tulee kotiin, pitäisi muistaa pyhittää hetken hiljaisuus ja rauhottuminen, muutoin sen kuulee kyllä taas jokainen, kun kiukuttaa ja turhauttaa. Turhan usein meillä kotona puretaan niitä paineita, jotka pitäisi heittää pusikkoon ennen kuin astuu kotiovesta sisään.

Kaiken kukkuraksi vihaan tätä alkavaa talvea. Inhoan sitä, että on aina kylmä. Olen jäässä näpeistä perseeseen, kun autokin on kuin pakastin. Kotonakin on saanut olla nenä kohmeessa. Illan päätteeksi väännän suihkun niin lämpimälle kuin sielu sietää ja nautin siitä, että edes jossain on lämmintä ja rauha maassa.

 

4.11.2007 sunnuntai (klo 22:00)

Iltaa. Kuukausi on jälleen vaihtunut ja tällä menolla joulu on täällä ihan kohta. Viikot vilahtavat ohitse päätähuimaavalla vauhdilla.

Mennyt viikko sujui tutuissa merkeissä. Keskiviikkona kävin kampaajalla päivittämässä pään. Perjantaina Valto lähti kaverinsa Krisun mökille viikonlopuksi. Minä pidin majaa pystyssä Tuomaksen kanssa.

Lauantaina jo ennen puolta päivää meille tulivat kylään Hanna, Cecilia ja Johannes. Lapset viihdyttivät toinen toisiaan, joten äityleille jäi aikaa höpöttelyynkin. Tuomakselle iski väsy yhden aikaan, kun edellisenä yönä piti tunnin välein tarkastaa oliko äiti vielä kotona. Ihme tyyppi, minnekäs minä täältä häippäsisin? Väsyn taltuttua lapset jatkoivat mekastusta. Teimme ruokaa ja istuimme iltaa puoli yhdeksään asti. "Katsoimme" leffaa ja paimensimme tenavia. Lasten kanssa elämä on aika hullunmyllyä. Päivämme oli täyttä menoa ja meininkiä; vauhtia ja vaaratilanteita myöden. Illalla taisi itse kullakin olla tankki tyhjänä.

Tänään siivoilimme popcorneja lattialta ja pistimme kämppää kuntoon, jotta isin uskaltaa päästää kotiin ;) Pyykkäsin ja vaihdoin sänkyyn lakanat. Käytiin tunnin verran pihalla kävelemässä ja vähän leikkipuistossa kääntymässä. Sitten tultiin sisälle syömään. Tämän jälkeen Tuomas meni itse ihan vapaaehtoisesti omaan huoneeseen, otti vaatetta vähemmäksi ja meni päiväunille. Minäkin vedin viltin korviin ja siihen vasta heräsin, kun Tuomas pörhälsi sängyn viereen. Olisihan nämä yöt voinut nukkua paremminkin. Viime yönä valvoin tovin ihan syyttä suotta ja lisäksi Tuomas huhuili taasen muutaman kerran. Kaiken kukkuraksi poika aloittaa aamut vähän turhan aikaisin. Puuh. Hetken siinä pötköttelimme ja sitten aloimme tehdä lähtöä mummin ja papan luokse.

Mitäs muuta.. en tiedä. Viikonloppu on jälleen kääntymässä maanantaiksi. Olisi mulla yksi kesälomaviikko käyttämättä, mutta on vähän vaikeaa sovittaa sitä tälle vuodelle enää. Hukun duuneihin jo muutenkin. Josko sitä yrittäisi pitää jokusen päivän siellä täällä.

Ensi perjantaina lähden duunin perinteiselle pikkujouluristeilylle. Saas nähdä mitä siitäkin tulee. Tampereelta tulee porukkaa myös mukaan, joten meitä on vähän isompi poppoo tällä kertaa.

Kuulemiin, palataan rasiaan :)

 

[takaisin ihan alkuun]