Vuosi 2008 [tammikuu] [helmikuu] [maaliskuu] [huhtikuu] [toukokuu] [kesägalleria] [elokuu] [syyskuu] [lokakuu] [marraskuu]

 

28.9.2008 sunnuntai (klo 21:15) ~ aika parantaa sen, mihin järki ei pysty

Pärskis! Kun laskee yhteen kurkkukipua kahden päivän ajan ja lauantaiaamun tukkoisen nenän, niin selvähän se on, että viikonloppu on mennyt nenäliinoja pöllytellessä. Eilen olo oli vielä siedettävä, mutta tänään pää on ollut tukossa kuin Kehä-tiet ruuhka-aikaan. En ole kyllä mitään tehnytkään. Uuvuttamimmat saavutukset ovat varmaankin sänkyjen petaus ja makkarakeiton teko huomispäivän ruuaksi. Niin ja sukan kutominen. Puikkoja jaksan heilutella räkätaudin kourissakin, kun siitä ei sentään hengästy. Valtolle kiitos, että hän touhusi pojan kanssa ja minä sain levätä. En olisi enempää eviäni jaksanutkaan liikuttaa.

Kun miehet olivat pyöräilemässä, nautin hiljaisuudesta. Se on ihanaa ja ihmeellistä. Hiljaisuus on vähän niin kuin yöunet - sitä arvostaa vasta sitten kun sen on menettänyt ;)

Täytyy myöntää, katsoin kyllä yhden Housen jakson nauhalta. No ei siis nauhalta, sehän on yhtä historiaa kuin levysoittimet. Tuntuu vaan tyhmältä sanoa "katsoin yhden jakson Housea tallentavasta digiboksista". Tai "kovalevyltä".. Onko jollakulla tälle parempi ilmaisu? Enivei, se että saa rauhassa katsoa telkkaria äänet päällä on luksusta! ;)

Mitäs muuta. Ai niin. Perjantaina duunissa kävi haastattelussa yksi eilakaislalainen. Lyötiin kättä päälle ja toivotettiin tyttö tervetulleeksi ensi keskiviikkona. Loistavaa. Saamme apuvoimia. Tai no, minun onnekseni apulaisen tehtävälistalle kirjattiin pääosin meikäläisen sillisalaatin tillikoristeet. Minulle jää sattumia täynnä olevan sekametelisopan pyörittäminen ja apulainen hoitaa ainakin kahtena päivänä viikossa pahimmat rutiiniruuhkat.

Nyt vielä kameran kimppuun. Loppuviikosta ihastelin työmatkoilla upeaa ruskan väriloistoa. Yritin ratin takana räiskiä kameralla saadakseni ikuistettua hehkuvia värejä, mutta kuten arvattua, tuloksena oli enemmän ja vähemmän vauhtikuvia ;)

Upeimmat keltaista punaiseen värjäytyneet vaahterat näin torstai-iltana sauvakävelylenkillä ihan tässä melkein kotikulmilla. Kameraa ei tietenkään ollut mukana.

Lisäksi, tadaa, lapaset Tuomakselle. Viimeinkin valmiit, kun lopultakin pääsin parsinneulaostoksille.

 

22.9.2008 maanantai (klo 21:00) ~ Asfalttiprinssi ja Tyyne-täti

Melkein nukahdin itsekin. Kirja napsahti nenään. Pistin sen pois vain säpsähtääkseni jälleen hetken kuluttua hereille. Havahduttuani päässä kaikui porsaan röhinä. Kuka täällä muka olisi kuorsannut? En minä ainakaan! ;)

Ei vaan, porsaan röhinälle on yksinkertainen selitys. Vietimme pojan kanssa taas iltaa kahden ja pelasimme tietokoneella kirjastosta lainattua "seikkailu maatilalla" -peliä. Kun keksimme mikä pelin idea oli, se sujuikin ihan mainiosti. Tuomas keräsi kananmunia ja käpyjä, sieniä ja haki kasvimaalta kukkakaalia - ja sai palkinnoksi valita uusia eläimiä ja elementtejä maatilalle. Niinpä pihamaata kaunistivat pian hevoset, hanhet, kani ja tietysti possunpunaiset porsaat.

Tuomas nukahti kerhopäivän jälkeen muutamassa minuutissa, joten iltaa riittää hetkeksi omille ajatuksille.

Viikonloppuna, lauantaina kävin Tuomaksen kanssa kaupassa ja Hyrylän Kukkatalossa. Se on ihana paikka. Ihania koristekaaleja, värjättyjä Callunoita, suloisia pieniä mehikasveja, väriloistoa vaikka millä mitalla. Kärry täyttyi ketterästi ja pian huristelimme kotiin kontti täynnä värikkäitä syyskasveja. Korjasimme pois kuivuneet kesäkukat ja istutimme uudet kasvit ruukkuihin ja kannoimme ne etuoven puolelle päivää piristämään.

Kun ilma oli mitä ihanin, lähdimme ruuan jälkeen pyöräajelulle. Mutkien jälkeen päädyimme leikkipuistoon Tuomaksen kerhon viereen. Puistossa oli muitakin muksuja, niinpä poika ei olisi sieltä pois lähtenytkään. Kotiin päin palatessamme ehdimme ajaa vain muutama sata metriä, kun Tuomas unohtui katselmaan pihoilla leikkiviä lapsia ja sen seurauksena ohjaustanko alkoi vispata ja poika kaatui pyörän kanssa sikin sokin asfaltille.

Tuomas kaatui osittain ohjaustangon päälle, vasen käsi jäi pahasti vääntyen pojan alle, tankoa vasten. Huutohan siitä tuli. Yritin selvittää pystyikö Tuomas liikuttamaan kättä. Sattuu sattuu, poika vaan parkui. Kun selvisimme tuskien taipaleen jälkeen kotiin, poika sammui itkuisena sohvalle. Käsi liikkui kyllä, mutta varmaan se vielä teki kipeää. Herättyään Tuomas tuumasi, että mun käsi ei ole enää ihan niin kipeä. Vähän kipeä vaan. Hyvä homma. Itse olin jo hieman epävarma, että pitäisikö kättä lähteä näyttämään lääkärille. Käsi kuitenkin näytti toimivan ihan hyvin ja ilman sen suurempia tuskia. Ymmärrettävästi se oli kuitenkin saanut aika kovan tällin. Selvisimme siis ilmeisesti säikähdyksellä. Aikas vähillä naarmuilla sitä onkin tähän asti selvitty.

Illalla leivoimme vielä pullaa ja kävimme saunassa. Pientä episodia lukuun ottamatta mukavan piristävä, aurinkoinen lauantai.

Eipä paljon muuta. Tänään ei ole särkenyt päätä. Töissä huitaisin aamun alkajaiseksi huiviin puoli litraa vettä ja tsemppasin kovasti, etten alkaisi stressaamaan turhista. Ei se tässä auta kuitenkaan. Verenpaineita olen mittaillut ahkerasti. Alapaine on on minulla se, joka näyttäisi ajoittain olevan korkeahko. Toisinaan taas tulee ihan hyviä, jopa loistavia lukemia. Alapaine näyttää nousevan kuitenkin yllättävän nopeasti, jos kihahdan jollekin asialle.

Yritän omaksua uutta Tyyne -asennetta. Tietoisesti annan hartioiden rentoutua, hengitän rauhallisesti ja pysyn Tyynenä, höllään pipoa sentin pari ja pyrin olemaan kiristämättä hampaita toisiaan vasten. Suljen simät ja kuuntelen hetken. Liika stressi vie vain pikaisemmin hautaan.

 

17.9.2008 keskiviikko (klo 21:00) ~ likainen mieli on ikuinen ilo

Päänsärky on ja pysyy. Hartiat on jumissa. Huokaisen, poika nukkuu viimeinkin. Pojan väsymys keitti jo aika aikaisessa vaiheessa yli ja sen jälkeen mikään ei ollut hyvin. Voi mikä huuto ja parku siitä seurasi. Tuomas hiiltyi, kun kukaan ei leikkinytkään ja pelannutkaan hänen kanssaan, vaan latasin telkkariin viime kerran Idolsin. Joo-o. Vanhempien olisi siis jälleen pitänyt viihdyttää poikaa, vaikka hänellä on koko päivä ollut jo täynnä menoa ja meininkiä, hoidossa kaverina Pauliina ja kaiken lisäksi muksut olivat olleet kerhossa kolme tuntia iltapäivällä. Ehkä siinä oli ollut menoa jo liiaksikin.. Kun Pikku-Kakkonen loppuu, seuraa aina perinteinen "mitä nyt tehtaisiin?". Nytkin Tuomaksella oli vaan pleikkaripelit mielessä. Ugh. Kun mä vaan haluaisin istu tässä vähän aikaa ja katsoa hetken vaikka telkkaria.. jotta hartiat saisivat rentouta ja pää levätä hetken. Paskan marjat.

Idols jäi katsomatta, sillä pojan huutoa kovemmalle en viitsinyt telkkaria nupittaa. Laitoin pyykit narulle, silitin housut ja laittelin sängyt valmiiksi nukkumaan menoa varten. Valto yritti ohjata pojan kasaamaan palapelejä, mutta aika turhaan.

Poika saatiin unten maille vähän ennen kahdeksaa. Nyt on ihana rauha maassa. Onhan se vaan jotenkin älytöntä, että kotona yhdessäoloon ja tekemiseen jää ruuanlaiton ja muiden askareiden jälkeen mitättömän vähän aikaa. Tuomas on perheen ainoa lapsi, joten taistelu- ja leikkikaverin puuttuessa hän hakee toveria meistä vanhemmista. Ymmärrän. Toisaalta Tuomaksen kanssa on aina leikitty ja oltu, hänellä on ollut paljon kavereita tarhassa, hoidossa ja kerhossa. Tuomas ei ole tottunut leikkimään yksin, ainakaan kovin pitkään. Ja kotona ei ole muita kuin kaksi homekorvaa. Pojalla on aktiivinen luonne, joka kaipaa aina äksöniä.

No se siitä. Tänään töissä me sihteerit (meitä on siis jopa kaksi) astelimme pomon huoneeseen ja kysyimme olisiko hänellä hetki aikaa. Pistimme oven kiinni. Puhuin suoraan ja kaartelematta. Kerroin, että olimme huolestuneita työmääristä ja kerroin, että olimme jo pitkään eläneet ylikierroksilla. Kerroin, että nyt, kuten aikaisemmin on puhuttu, nyt jos koskaan olisi tarpeen saada apua, lisää työvoimaa. Vaikeaa se oli. Avun pyytäminen. Se sotii meikäläisen luontoa vastaan. On vaikea myöntää, etten riitä. Se on kuin myöntäisi, etten pysty selviytymään tästä. Vaikka meitä oli siinä kaksi.

Pomo suhtautui asiaan hienosti. Kuunteli ja kyseli mielipiteitämme. Hän lupasi soittaa EilaKaislalle ja pistää kiven pyörimään. Emme pyytäneet kuuta taivaalta vaan jotakuta auttamaan parina päivänä viikossa. Uskoisin, että jo muutamien rutiinien uudelleen ohjaus vapauttaisi meidät paljon tehokkaampaan työntekoon. Ja helpottaisi tätä alituista stressiä.

Tunnetteko muuten ilmaisun Trompe l´oeil? Sana on ranskan kieltä ja tarkoittaa "harhauttaa silmää". Olen tutustunut siihen noiden Jane Stanton Hitchcockin kirjojen kautta ja kun etsin netistä aiheeseen liittyviä sivuja, löysin wikipediasta ihan hyvää lisävalaistusta asiaan, ihastuin täysin. Katsokaa nyt tätäkin. Se on upea ja ihmeellinen! Ja se on seinämaalaus, uskomatonta.

Mitäs muuta.. viikonloppuna meillä oli vuoden parhaimmat illanistujaiset. Vieraita oli vain kolme, mutta meillä oli mahtavaa :)  Näihin tunnelmiin ja näihin kuviin.. Nähdään taas :D

 

 

10.9.2008 keskiviikko (klo 22:45) ~ idiootti vs. nero, idiootit ylläpitävät järjestystä, nerot hallitsevat kaaoksen

Mulla särkee nykyään paljon päätä. Epäilen stressiä ja ahdistusta. Alituinen kiire ja ehtimisen hätä ottaa sydämen ja hermojen päälle. Työkiireet ja kotiaskareet ovat erilaisia, mutta kummallakin kentällä kytätään kelloa, oli asia sitten urakkatarjouksen jättäminen tai nukkumaan meno.

En kai ehdi ikinä rauhoittua. En suo itselleni sitä aikaa. Jojoilen vähän joka suuntaan koko ajan enemmän päättömästi. En tohdi sanoa pikkumiehelle, että äiti on nyt vähän väsynyt. Vastassa olisi joka tapauksessa maailmankaikkeuden omahyväisin ja itserakkain olemus - lapsi - ja lapsen iästä johtuva kykenemättömyys sympatiaan.

Tosin, varmuuden vuoksi, ajattelin ottaa vanhemmiltani lainaan verenpainemittarin.

Kaikesta päänsisäisesti suhinasta huolimatta, olen jälleen bongannut uuden mahtavan kirjan. Jane Stanton Hitchcockin Silmänlumetta. Olen lukenut ensimmäiset viisikymmentä sivua ja olen jälleen koukussa.

Virkkuukoukusta tulee mieleen toinen harraste, jonka uumeniin sukelsin jälleen pitkän tauon jälkeen. Kutimet. Siis villalankaa ja sukkapuikot. Tässä tapauksessa lapaspuikot ;) Yhdet lapaset on valmiit, tänään taiteilin alkuun pienemmät pikkumiehelle. Mukavaa puuhaa. Jos meidän huushollissa olisi rauhallisempaa, voisin vaipua hyvin hurmokseen.

Vietimme pidennetyn viikonlopun mökkimaisemissa. Rentouttiko se? Ei. Ainakaan riittävästi. Omat askareet ne sielläkin on. Reiluksi tunniksi innostuimme Tuomaksen kanssa pyllistelemään sammalmättäiden siimeksessä ja keräsimme puolukoita. Toisena päivänä kassillisen sieniä. Ihmeellinen sienifanaatikko minustakin on tullut.. vaikka hädin tuskin tunnen muutamia sieniä, saati että osaan niitä valmistaa. Mutta luonnossa patikointi ja pällistely on mukavaa, ja jossain määrin jopa rentouttavaa, kun pikkumieskin viihtyy ja olemme hetken aikaa kukin tahoillamme tyytyväisiä.

Mulla on varmasti joku syndrooma, ehkä sille ei ole vielä nimeä. Tai ehkä se on vaan kansanomaisesti hulluutta ;) Toinen vaihtoehto on kriisi, kolmenkymmenenyhden ikävuoden kriisi. Tai perfektionistin relativismikriisi.

 

1.9.2008 maanantai (klo 21:30) ~ tylsää

Miten siinä näin kävi? Syyskuu tuli ja toi tullessaan melkein pakkasen. Hyrr! Jotenkin olo on tyhjä ja pettynyt. Ilmeisesti odotin kesältä enemmän.

Hoh. Kirjoittaminen on näköjään tälla haavaa vaikeaa. Sainko elokuulle peräti pari merkintää... Pääkoppa ei ole kuitenkaan tyhjentynyt sen menneen kesän myötä, päinvastoin. Mietintämyssy jauhaa ahkerasti, mutta ongelman ydin taitaa olla se, että suurin osa aatteista on painokelvotonta. Ajatuksia laidasta laitaan ja laidan yli.

Selkeä yhteinen nimittäjä viime päiville, jopa viikoille on Tuomaksen kysymys "Mitä tehtäisiin?". Kun kuulen tuon kysymyksen seitsemättätoista kertaa illan aikana, ei enää naurata. "Mulla on tylsää." Ei naurata sekään. Eikä kyse ole taatusti siitä, ettenkö olisi pojalle tekemistä kehitellyt, ollut mukana ja pelannut, piirtänyt ja puuhaillut - ties mitä. Pyöräillyt, ollut ulkona.

Perjantaina, kun ajamme autolla hoidosta kotiin, kuuluu jo kysymys "Mitä me viikonloppuna keksittäisiin?". Voi tauti, mietin ja toivon, että eikö tätä voitaisi ottaa ihan rauhassa ja ilman paineita. Kun ensin haluaisin hetken istua ja rauhoittua, niin sitten voisi miettiä mistä löytäisi oravanpyörän pojan käyttöön ;)

Ps. Ostetaan/lainataan leikkikaveri. Mielellään kehittynyt käyttöliittymä ja tuki viimeisimmille härpäkkeille.

No joo, leikkikaveri varmaan auttaisi. Meidän taloissa ei vaan ole juuri Tuomaksen ikäistä seuraa ja ei Tuomaskaan ole ihan vielä sen ikäinen, että yksin uskaltaisin sitä kovin pitkälle päästää. Se on ainakin naapuruston penskojen kohdalla todettu, että joukossa tyhmyys tiivistyy - vaikkakin täytyy todeta, että osaavat toisinaan olla myös hyvin käyttäytyviä ja kuuliaisia.

Tuomas on selkeästikin hoidossa ja kerhossa tottunut jo siihen, että ympärillä on muita ja tekemistä että touhua riittää. Kun ollaan kotona, niin kundi selkeästikin ynnää yhteen yksi plus yksi ja toteaa, että pistetääs näihin homekorviin vauhtia.

Valtolla on ollut omia "projekteja" vähän joka toiselle illalle, joten senkin tähden olemme Tuomaksen kanssa varmaan jo lievästi kyllästyneitä toisiimme. Minä ainakin puuhakkaan pellen rooliin ;) Mä pidän huolen siitä, että pojalla on tuttua turvallisuutta tuovat arkirutiinit ja sopivasti mielekästä tekemistä, mutta alituiseen keksimisrumbaan sanon tässä ja nyt, että nyt riittää.

No se siitä, ehkä olen vaan liian vanha tähän.

Mitäs muuta. Ei meidän elämässä tapahdu mitään, se kait tässä vähän nyppiikin. Kun en ole töissä, pidän jöötä pikkumiehelle, leikin yksinhuoltajaa ja seuraneitiä, hoidan kotiaskareita, luen illalla ja nukun - ja sanon minäkin jo että on tylsää. Ihmekös tuo ;)

Viime viikonloppuna pistin pojan muutamaksi tunniksi mummin ja papan hoiviin ja karkasin kaupoille. Olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta olin luvannut mennä kolmeksi syömään, joten siihen loppui se huvi. En ehtinyt edes oikein päästä vauhtiin vielä ;) Sitä paitsi, ostin suurimman osan Tuomakselle, kun hätkähtäen tajusin tässä viikolla, että kundin kaikki housut on lyhkäsiä ja pitää siirtyä seuraavaan kokoon, jotta nilkat ei vilku paljaana. Itselleni ehdin napata rintsikat ja alushousuja, verkkarit ja topin enkä oikein muuta.

Sunnuntaina käytiin Tuomaksen kanssa lähimetsässä etsimässä sieniä. Ja löysimmekin ihan mukavan pussillisen karvarouskuja. Tuomas oli ihan innoissaan mukana puuhassa. Kerrankin tuntui pikkumiehen takki tyhjenevän, kun olimme puolitoistatuntia rämpineet metsässä mäkiä ylös ja alas ;) Sen jälkeen ruoka maittoi ja jopa hetken lepokin ;) Kivaa oli. Täytyy ottaa varmaan vielä uusiksi.

Tämä tältä erää. Ehkä ehdin vielä hetkeksi lukemaan... Nähdään taas :)

 

 

 

[takaisin ihan alkuun]